On taas kulunut vuosi.
Ja jo muutamana vuonna olen kerrannut vuoteni sen päättyessä.
Hyvien ja huonojen muistojeni juhlaa ja surua.
Vuosi 2009 alkoi tyttären kanssa kotona. Taisimme itseasiassa nukkua silloin, kun ilo oli ylimmillään, silloin keskiyöllä. Se toistuu tänäkin vuonna, ei suurempaa hehkutusta, leffaa ja ruokaa, kun taas taloutemme miesväki matkustaa Hämeenlinnaan rakettien räiskyntää katsomaan miehen perheen kanssa.
Heti uudenvuoden jälkeen, kuten nyt tulevanakin vuonna, otimme suunnan kohti Joensuuta.
Juhlimme siellä sisarentyttäreni, mieheni ja pappani syntymäpäivät.
Jos en väärin muista, tuolloin halasin pappaa viimeisen kerran.
Helmikuussa taisin tehdä jonkinlaisia päätöksiä yhteishaun suhteen, ja hain itseasiassa Hämeenlinnaan kouluun. En muuten olisi päässyt, vaikka muuttoa ei olisi tullutkaan.
Maalis-huhtikuun paikkeilla taisimme salamyhkäisesti omassa kodissamme päättää, että emme jäisi Hämeenlinnaan. Olimme kuin pikkukakarat päiväkirjasalaisuuksien kanssa ja maalasimme tulevaisuutta kotimme kattoon. Hain kouluun Helsinkiin.
Toukokuussa matkustin Helsinkiin koulupaikkahaastatteluun. Silloin tämä kaupunki näytti paljon isommalta kuin nyt, vaikka vieläkin tiedostan oman pikkukaupunkilaisuuteni keskustan vilinässä.
Kesäkuussa jotain romahti taas. Niinkuin olimme perheen kanssa jo aavistaneet, pappa väsyi viimein. Minun täytyy tunnustaa etten ole vieläkään päästänyt itseäni ajattelemaan asiaa. Olen kehittänyt jonkinlaisen alitajuisen kyvyn puhua asiasta ajattelematta sitä. Papan lähtö sai myös vanhat haavat mummon lähdöstä vuotamaan.
Minä kerron tästä asiasta vielä joskus tarkemmin, kerron ne ajatukset jotka on lukittu sielun syvimpään tyrmään. Kerron, miltä minusta tuntuu.
Mutta sen aika ei ole tässä, ei nyt. Odotan itsekkin tilaisuutta itkeä tämän vuoden aiheuttamaa tuskaa pois. Nyt vain on liikaa kesken, aivan liikaa asioita joiden vuoksi täytyy pystyä seisomaan omin jaloin.
Heinäkuussa pappa haudattiin. En ajattele sitäkään. Muistan vain hämmennyksen, joka täytti mielen astellessani kirkkoon.
Pian papan hautajaisten jälkeen matkustimme Pirttikoskelle, siis siihen pohjoisemmalle, ei iittalan viereiseen. Yövyimme muutaman yön kesämökillämme. Sielläkin olin hieman hämmentynyt. Muistan aivan tolkuttoman väsymyksen, ja sen että vaikka en olekkaan mikään luontoihminen, en olisi halunnut lähteä pois. Lapsuus oli vahvasti läsnä. Näytin ylpeänä miehelleni asioita, joita muistin. olin odottanut sitä monta vuotta, että hän pääsisi käymään siellä.
Heinäkuun lopulla matkustin vielä äidin luokse. Yksin. Otettiin sellaista äiti-tytär -aikaa, etten edes muista että olisi joskus sellaista ollut. Lähdin sinne äidin hyvinvointia ajatellen, mutta taisin siinä itsekkin saada jotain mittaamattoman arvokasta. Tottakai ikävöin miestäni ja lapsia hullun lailla, mutta se reissu tuli todellakin tarpeeseen, ja hyvään aikaan.
Elokuussa tulikin sitten yllätysnopean muuton vuoro. ja vaikka moni parjasikin että muutamme slummiin ja hui-kamala-pahamaineiseen kaupunginosaan, niin minä olen kotona. Häiriöitä on vähemmän kuin edellisessä asuinpaikassamme ja asunto on minun silmilleni hurjan kaunis. Koska nyt meistä molemmista tuntuu että tänne me kuulutaan.
Syksyllä tietenkin suuri hammasremontti oli merkittävä osa elämää ja joka kerta hammaslääkäristä selviydyttyäni olin pirun ylpeä itsestäni.
Syksyllä olen myös antanut itselleni taas luvan leipoa, tosin kohtuudella, ja korttiharrastus on edelleen ihan yhtä tärkeä kuin leivontakin. Siihen voi vaikuttaa oma pikku askartelupisteeni olohuoneessa, joka on käytännöllinen ja toimiva, joskin hieman liian pieni.
Joulu oli ihana. Kaipasin tietenkin perhettäni, kuten jokainen joulu kun en ole heidän luonaan, mutta tietyllä tavalla tämäkin oli askel johonkin omaan, kun olimme ensimmäisen joulun ihan keskenämme. Hieman joulunviettoa varjosti huoli ystävästä, jonka mummo nukkui pois aatonaattona. Minä jos joku tiedän ettei siinä auta mikään, rakkaan kuolema on paskamainen juttu ja sureva ei mahda sille mitään. Tuo tieto tietenkin loi avuttomuuden tunnetta, varsinkin kun ko. ystävä riensi heti soitostani mieheni tueksi silloin kun anoppi kuoli, kun itse olin monen sadan kilometrin päässä täysin hyödyttömänä.
Mutta palatakseni jouluun, lapset saivat paljon lahjoja ja minä aikaa perheen parissa, olla kiireettä sohvalla sylikkäin..niin ja toihan se pukki mullekkin kauan odottamani Kermansaven HotPot -padan josta täytyy sanoa että on muuten yksi parhaimmista ruanvalmistusastioista johon olen törmännyt. Sekä OBH nordican tehosekoittimen, väiltään pinkin <3 Ja niin, skräppipapereita ja kalenterin, jota minun on pakko opetella käyttämään, menoja ja muistettavia asioita on jo niin paljon!
..Ai niin, ja 25.12.2009 olin elänyt vuoden ilman tupakkaa.
Kaikenkaikkiaan vuosi 2009 oli ääripäiden vuosi. Elämän kurjimpia ja onnellisimpia aikoja peräjälkeen. Hämmennyksen vuosi. Olen ollut todella hämmentynyt, ihmeissäni ja jotenkin katsonut asioita laajemmalti ja uteeliaammin. Kesästä eteenpäin elämään on myös kuulunut väsymys, jota on pitänyt tarkkailla, ettei se pääse pahenemaan. On pitänyt antaa aikaa itselleen nukkua, levätä, päättää että nyt en mene mihinkään.
Odotan että vuodesta 2010 tulee eräänlainen tilinpäätöksen vuosi. Minun on pakko käsitellä elämässä tapahtuneita mullistuksia, ennenkaikkea surua ja tyhjää paikkaa jonka lähteneet on jättäneet. Samoin minun on pakko potkia itseäni koulunkäynnin suhteen, ihan pakko potkia ja mennä hammasta purren läpi.
Näillä mietteillä toivotan kaikille oikein hyvää uuttavuotta, minun aikani menee todennäköisesti ennen vuodenvaihdetta moniin muihin asioihin, paitsi tähän bloggaamiseen.
Ja jo muutamana vuonna olen kerrannut vuoteni sen päättyessä.
Hyvien ja huonojen muistojeni juhlaa ja surua.
Vuosi 2009 alkoi tyttären kanssa kotona. Taisimme itseasiassa nukkua silloin, kun ilo oli ylimmillään, silloin keskiyöllä. Se toistuu tänäkin vuonna, ei suurempaa hehkutusta, leffaa ja ruokaa, kun taas taloutemme miesväki matkustaa Hämeenlinnaan rakettien räiskyntää katsomaan miehen perheen kanssa.
Heti uudenvuoden jälkeen, kuten nyt tulevanakin vuonna, otimme suunnan kohti Joensuuta.
Juhlimme siellä sisarentyttäreni, mieheni ja pappani syntymäpäivät.
Jos en väärin muista, tuolloin halasin pappaa viimeisen kerran.
Helmikuussa taisin tehdä jonkinlaisia päätöksiä yhteishaun suhteen, ja hain itseasiassa Hämeenlinnaan kouluun. En muuten olisi päässyt, vaikka muuttoa ei olisi tullutkaan.
Maalis-huhtikuun paikkeilla taisimme salamyhkäisesti omassa kodissamme päättää, että emme jäisi Hämeenlinnaan. Olimme kuin pikkukakarat päiväkirjasalaisuuksien kanssa ja maalasimme tulevaisuutta kotimme kattoon. Hain kouluun Helsinkiin.
Toukokuussa matkustin Helsinkiin koulupaikkahaastatteluun. Silloin tämä kaupunki näytti paljon isommalta kuin nyt, vaikka vieläkin tiedostan oman pikkukaupunkilaisuuteni keskustan vilinässä.
Kesäkuussa jotain romahti taas. Niinkuin olimme perheen kanssa jo aavistaneet, pappa väsyi viimein. Minun täytyy tunnustaa etten ole vieläkään päästänyt itseäni ajattelemaan asiaa. Olen kehittänyt jonkinlaisen alitajuisen kyvyn puhua asiasta ajattelematta sitä. Papan lähtö sai myös vanhat haavat mummon lähdöstä vuotamaan.
Minä kerron tästä asiasta vielä joskus tarkemmin, kerron ne ajatukset jotka on lukittu sielun syvimpään tyrmään. Kerron, miltä minusta tuntuu.
Mutta sen aika ei ole tässä, ei nyt. Odotan itsekkin tilaisuutta itkeä tämän vuoden aiheuttamaa tuskaa pois. Nyt vain on liikaa kesken, aivan liikaa asioita joiden vuoksi täytyy pystyä seisomaan omin jaloin.
Heinäkuussa pappa haudattiin. En ajattele sitäkään. Muistan vain hämmennyksen, joka täytti mielen astellessani kirkkoon.
Pian papan hautajaisten jälkeen matkustimme Pirttikoskelle, siis siihen pohjoisemmalle, ei iittalan viereiseen. Yövyimme muutaman yön kesämökillämme. Sielläkin olin hieman hämmentynyt. Muistan aivan tolkuttoman väsymyksen, ja sen että vaikka en olekkaan mikään luontoihminen, en olisi halunnut lähteä pois. Lapsuus oli vahvasti läsnä. Näytin ylpeänä miehelleni asioita, joita muistin. olin odottanut sitä monta vuotta, että hän pääsisi käymään siellä.
Heinäkuun lopulla matkustin vielä äidin luokse. Yksin. Otettiin sellaista äiti-tytär -aikaa, etten edes muista että olisi joskus sellaista ollut. Lähdin sinne äidin hyvinvointia ajatellen, mutta taisin siinä itsekkin saada jotain mittaamattoman arvokasta. Tottakai ikävöin miestäni ja lapsia hullun lailla, mutta se reissu tuli todellakin tarpeeseen, ja hyvään aikaan.
Elokuussa tulikin sitten yllätysnopean muuton vuoro. ja vaikka moni parjasikin että muutamme slummiin ja hui-kamala-pahamaineiseen kaupunginosaan, niin minä olen kotona. Häiriöitä on vähemmän kuin edellisessä asuinpaikassamme ja asunto on minun silmilleni hurjan kaunis. Koska nyt meistä molemmista tuntuu että tänne me kuulutaan.
Syksyllä tietenkin suuri hammasremontti oli merkittävä osa elämää ja joka kerta hammaslääkäristä selviydyttyäni olin pirun ylpeä itsestäni.
Syksyllä olen myös antanut itselleni taas luvan leipoa, tosin kohtuudella, ja korttiharrastus on edelleen ihan yhtä tärkeä kuin leivontakin. Siihen voi vaikuttaa oma pikku askartelupisteeni olohuoneessa, joka on käytännöllinen ja toimiva, joskin hieman liian pieni.
Joulu oli ihana. Kaipasin tietenkin perhettäni, kuten jokainen joulu kun en ole heidän luonaan, mutta tietyllä tavalla tämäkin oli askel johonkin omaan, kun olimme ensimmäisen joulun ihan keskenämme. Hieman joulunviettoa varjosti huoli ystävästä, jonka mummo nukkui pois aatonaattona. Minä jos joku tiedän ettei siinä auta mikään, rakkaan kuolema on paskamainen juttu ja sureva ei mahda sille mitään. Tuo tieto tietenkin loi avuttomuuden tunnetta, varsinkin kun ko. ystävä riensi heti soitostani mieheni tueksi silloin kun anoppi kuoli, kun itse olin monen sadan kilometrin päässä täysin hyödyttömänä.
Mutta palatakseni jouluun, lapset saivat paljon lahjoja ja minä aikaa perheen parissa, olla kiireettä sohvalla sylikkäin..niin ja toihan se pukki mullekkin kauan odottamani Kermansaven HotPot -padan josta täytyy sanoa että on muuten yksi parhaimmista ruanvalmistusastioista johon olen törmännyt. Sekä OBH nordican tehosekoittimen, väiltään pinkin <3 Ja niin, skräppipapereita ja kalenterin, jota minun on pakko opetella käyttämään, menoja ja muistettavia asioita on jo niin paljon!
..Ai niin, ja 25.12.2009 olin elänyt vuoden ilman tupakkaa.
Kaikenkaikkiaan vuosi 2009 oli ääripäiden vuosi. Elämän kurjimpia ja onnellisimpia aikoja peräjälkeen. Hämmennyksen vuosi. Olen ollut todella hämmentynyt, ihmeissäni ja jotenkin katsonut asioita laajemmalti ja uteeliaammin. Kesästä eteenpäin elämään on myös kuulunut väsymys, jota on pitänyt tarkkailla, ettei se pääse pahenemaan. On pitänyt antaa aikaa itselleen nukkua, levätä, päättää että nyt en mene mihinkään.
Odotan että vuodesta 2010 tulee eräänlainen tilinpäätöksen vuosi. Minun on pakko käsitellä elämässä tapahtuneita mullistuksia, ennenkaikkea surua ja tyhjää paikkaa jonka lähteneet on jättäneet. Samoin minun on pakko potkia itseäni koulunkäynnin suhteen, ihan pakko potkia ja mennä hammasta purren läpi.
Näillä mietteillä toivotan kaikille oikein hyvää uuttavuotta, minun aikani menee todennäköisesti ennen vuodenvaihdetta moniin muihin asioihin, paitsi tähän bloggaamiseen.
