Minun pikkuinen, rakas poikani.
Tai ei tuo kai enää niin pieni ole, 7-vuotias reipas koululainen.
Maxin ja mun välinen suhde muotoutui hyvin erinlailla kuin mun ja Emmin suhde.
Mä en muista Maxin ensimmäisestä päivästä yhtään mitään synnytyksen jälkeen.
Se oli pitkä, 14 tuntia ja rapiat päälle, ja ponnistamiseen kului hyvin, hyvin hankalat 40minuuttia.
Lopputulos oli se että mun tulehdusarvot kipusi taivaisiin ja en seuraavana päivänäkään saanut kulkea omin jaloin.
Maxia muistan pitäneeni sylissä vain hetki synnytyksen jälkeen, sitten mun vintti pimeni..kerkesin vain mun miehelle sanomaan että sen pitää ottaa poika, tai se tippuu multa.
Mun ekat sanat Maxille oli "Hei pikkumies, äiti tässä."
Seuraava ihan konkreettinen, selkee muistikuva itse pojasta on kotoa, siitä hetkestä kun herra nukkui ensimmäisiä päiväuniaan kotona, omassa pinnasängyssään.
Max näytti kauhean pieneltä, jopa vauvaksi, vaikka mittaahan pojalla oli aika normaalit 50cm.
Sairaala-ajasta mä muistan kyllä muita juttuja. Sen että mulla oli välillä ihan järjettömän tylsää ja yksinäistä. Mulla ei ollut huonekaveria, ja mieskin tuli käymään lähinnä vierailuaikana, kun hänen perheensäkin tuli.
Tai ei tuo kai enää niin pieni ole, 7-vuotias reipas koululainen.
Maxin ja mun välinen suhde muotoutui hyvin erinlailla kuin mun ja Emmin suhde.
Mä en muista Maxin ensimmäisestä päivästä yhtään mitään synnytyksen jälkeen.
Se oli pitkä, 14 tuntia ja rapiat päälle, ja ponnistamiseen kului hyvin, hyvin hankalat 40minuuttia.
Lopputulos oli se että mun tulehdusarvot kipusi taivaisiin ja en seuraavana päivänäkään saanut kulkea omin jaloin.
Maxia muistan pitäneeni sylissä vain hetki synnytyksen jälkeen, sitten mun vintti pimeni..kerkesin vain mun miehelle sanomaan että sen pitää ottaa poika, tai se tippuu multa.
Mun ekat sanat Maxille oli "Hei pikkumies, äiti tässä."
Seuraava ihan konkreettinen, selkee muistikuva itse pojasta on kotoa, siitä hetkestä kun herra nukkui ensimmäisiä päiväuniaan kotona, omassa pinnasängyssään.
Max näytti kauhean pieneltä, jopa vauvaksi, vaikka mittaahan pojalla oli aika normaalit 50cm.
Sairaala-ajasta mä muistan kyllä muita juttuja. Sen että mulla oli välillä ihan järjettömän tylsää ja yksinäistä. Mulla ei ollut huonekaveria, ja mieskin tuli käymään lähinnä vierailuaikana, kun hänen perheensäkin tuli.
Pikkuhiljaa mulle on kuitenkin muodostunut hyvin vahva suhde Maxiin.
Meidän yhteistaipaleen ensimmäiset vuodet oli yhtä kaaosta, mutta mä matkustelin Maxin kanssa paljon kahdestaan. Välillä se rassas mutta oli aivan tajuttoman helpottavaa päästä rauhassa tutustumaan poikaan, Hämeenlinnassa kun tuntui että kaikilla oli oma "oikea" mielipiteensä aina syöttämisestä vaatteiden väriin.
En mä silti Maxia ominut, mä halusin pojan ympärille tiiviin verkon, sellasen, joka olis sen turvasatama elämän eri vaiheissa. Mä annoin Maxin mielelläni hoitoon, vaikka olisin itse vain ollut kotona tekemättä sen kummempia. Me vierailtiin usein varsinkin mieheni perheen luona ja kannustin myös kavereitani tutustumaan poikaani.
Mun äitihän oli, ja on edelleen, ihan lumottu. :D
Me ollaan vietetty äitin kanssa paljon aikaa. Äiti on ollu mun tukisatama kun muu maailma on potkinut päähän. Sen sijaan et äiti olis liittynyt siihen valituskuoroon joka muualla oli, äiti on kannustanut, opettanut ja tsempannut.
Meillä ei varmaan olis asiat näin hyvin jos äiti ei olis ollu mun tukena, kun mä opettelin tätä hommaa. Äitinä olemista.
Ajan myötä Maxista on tullut tosi reipas. Meillä oli hieman ongelmia puheen kanssa aina niihin päiviin, kun muutettiin Helsinkiin, ja olin siitä aika huolissanikin. Pikkuhiljaa herra on kuitenkin alkanut kehittyä, ja neuvolan mukaan vika oli ennenkaikkea hitaasti kehittyvissä puhe-elimissä.
Muuten tuo poju on ollut niin terve että olen sitä hämmästellyt. Yksi korvatulehdus, flunssassa noin kerran vuodessa, vesirokko ja tulirokko. Siinäpä ne.
Minun katastrofiainekset-luonteen se on kyllä perinyt.
Tehdään ensin, ajatellaan sitten.
Todisteena tästä on huuli ollut auki useammin kuin kerran, toisessa kulmassa on ikuinen arpi ja kämmenet ja polvet on ollut auki useammin kuin jaksan muistaa.
Ihan just niinkuin äidilläänkin.
Mä olen monesti miettinyt kuinka onnekkaita ollaan ollut ettei sitä luunmurtumaa ole vielä tullut pojalle, ja mä en olekkaan poikaa esim. skeittaamaan päästänyt ilman asianmukaisia suojia. Myös kypärää.
Mitä muuhun luonteeseen tulee, niin kyllä, tässä on poika joka leimahtaa liekkeihin yhtä nopeasti kuin minäkin. Temperamenttia löytyy, mutta onneksi ei pitkävihaisuutta.
Isäänsä poika on tullut siinä ettei mikään ole liian vauhdikasta tai hurjaa, tietokoneet ja työkalut kiinnostaa hiukan liiankin kanssa ja ennenkaikkea se että Max on pohjattoman utelias. Ei siihen tapaan kuin mä, mua kiinnostaa ihmiset ja niiden historia, taustat, tulevaisuus ja ajatukset. Maxia kiinnostaa... no, uutiset (ja joo, tätä rajoitetaan vielä), avaruus, luonnonilmiöt, miten kaikki toimii. Ihan just niinkuin isäänsä.
Ja se on myös huisin nopea poika oppimaan.
Pikkusisko sille on ehdottomasti paras ystävä ja pahin vihollinen. :D
Aika normaali sisarussuhde, mutta mulla jollain tapaa hellyyttää se, millä tavalla Max huolehtii siskostaan. Ja pienimmistään yleensäkin.
Maailmanparantajan vikaa siinä on, väkisinkin. Max ei oikein tykkää jos kenelläkään on huono olla.
Mistä on mun Max tehty?
Halauksista, hellyydestä, uteliaisuudesta, rasavilliydestä, lujasta temperamentistä, oikeudenmukaisuudesta, kokeilunhalusta, kädentaidoista, naurusta, älykkyydestä, empatiasta. oppimisen halusta, eläinrakkaudesta, suojeluvaistosta, herkkyydestä, innostuneisuudesta...rohkeudesta.
Ennenkaikkea rohkeudesta.
Niistä on mun pieni poikani tehty.
0 kommenttia:
Lähetä kommentti