Suru

Blogi ei ole päivittynyt hetkeen.

En ole kirjoittanut, koska tiesin, että kirjoittaisin aiheesta, joka on mulle enemmän kuin raskas.

Niin raskas että taas surun saavuttua olen käpertynyt lujaksi kilveksi sen ympärille.

Mä en edes aloita mistään yksityiskohdista. Kirjoitan surusta yleensä.

Se on ollut pysyvä osa mun elämää siitä asti kun täytin kolmetoista.
Pieniä suruja, isoja suruja, suunnattoman suuria suruja.

Luulisi kai, että siihen on jo tottunut. Että siitä olisi tullut olankohautuksella sivutettava asia.

Mutta suru ei kysy, ei kuuntele.

Se tulee aaltona, voimakkaampana kuin mitä koskaan on luontoäiti tarjonnut.

Mä olen rakntanut itselleni suojan.

Mun pappa lähti kaksi vuotta sitten.

Mä osasin odottaa sitä, ja mä osasin varautua siihen.

Mä kehitin tavan, jolla mä kykenen toimimaan, ajattelematta.

Siksi mä en ole nyt itkenyt, kun suru taas pieksee aaltojansa, kuin vasta äsken, kun mun oli pakko kirjoittaa tekstiviesti.

Mä haluan kyllä toimia, mä haluan muistaa ne ihmiset.

Mutta mä en halua muistaa sitä tunnetta kun menettää jonkun.
Sen mä olen haudannut, syvälle.

Se ryöppyy välillä pintaan, kuten äsken.
Ja se on lamaannuttavaa.
Mä inhoan sitä.

Mä olen luhistunut kolmesti tosi, tosi syvälle.
Mä muistan vieläkin ensimmäisen ison surun.
Ja mä muistan miten mä vielä kaksi vuotta myöhemmin, vain viisitoistakesäsenä, tunsin ne aallot.

Mä en vieläkään kohauta olkiani surulle.

En mä ihan kiveä ole.

Se sattuu, se painaa.
Se ajaa siihen pisteeseen jossa tuntuu, ettei saa henkeä.

Ja nykyisin jokainen uusi suru tuo ikävän tuulahduksen edellisistä.
Muiston, toisenkin.

Mun on helpompi hengittää kun mä pidän sen jossain takana.
Ikävän.
Surun.

Käsittelen ne sitten yksinäni, kun kukaan ei ole näkemässä eikä kuulemassa.
Sitten kun musta tuntuu että mä pääsen ylös,
jos annan niiden aaltojen iskeä.

Kun musta tuntuu että mä pystyn kontrolloimaan sitä.

Sitten kun päällimmäiseksi ei tule tunne menettämisestä.

Vaan ilo elämästä.