Vuosi 2011

Taas on vuosi kulunut ja on mun vuosikatsauksen aika.

Vuosi on ollut melkoisen vaiherikas, ja tunne-elämä on myös heittänyt kärrynpyöriä.

Vuosi alkoi erinomaisesti tammikuussa, kun sain viimeisen työharjoitteluni päätökseen ja valmistuin. Viralliset paperit tosin tuli vasta maaliskuussa, mutta hälläkös väliä, ohi, mikä ohi.
Siihen loppui puolentoista vuoden sitkeä kittuuttaminen, kiroilu ja jokapäiväisen "vielä vähän" -mantrani hokeminen.

Helmikuussa juhlittiin suuremmalla mittakaavalla ja nukuin koko yönä yhden ainoan tunnin, aamulla, äidin kainalossa, viikkarin hytissä. Mekko oli ihana, juhlat oli ihanat, ystävät oli ihania ja ihanat lahjat kruunasi kaiken, kamera ja kenwoodin yleiskone, olisinko enempää voinut toivoa?

Helmikuun lopussa otin myös vihdoin itseäni niska-persotteella kiinni ja kirjoitin pikkuveljelleni, monen viikon pähkäilyn ja pohtimisen jälkeen. Istuin monta tuntia koneella kirjoittamassa, oli aika hienoa, vaikka myös surullista, kaipasin muistoja todella, todella paljon, niitä, joita emme saaneet.

Maaliskuussa aloin vihdoinkin kyseenalaistamaan asioita, kysymään suuria kysymyksiä;
KUKA MINÄ OLEN?
Heitin teeskentelyn nurkkaan ja rupesin tekemään asioita joista pidän, olemaan oma itseni.
Mukaan tuli uusi harrastus, aloin piirtämään, ja piirrän yhä, aina kun ehdin.
Aloin arvostamaan pieniä asioita itsessäni, enkä enää kysynyt muilta lupaa olemassaolooni, päinvastoin vaadin hyväksymään itseni juuri tällaisena.

Huhtikuussa hyvä olo alkoi näkyä, paino laski pudottamatta, ja viihdyin ulkona, kevät oli jo pitkällä. Koko vuoden parhaimpiin hetkiin lukeutuu keikka, jossa kävin Virgin oilissa, en muista että olisin ikinä minkään tapahtuman jälkeen tirautellut kyyneleitä, mutta tuon keikan jälkeen kuivailin silmiäni pienen hetken, oli aivan mahtavaa ja olenki koko vuoden kärvistellyt odottaessani, milloin pojat tulisivat taas.

Toukokuu...voinko mä ikinä, millään sanoilla, millään teoilla, millään tunetilla kuvata toukokuuta. Ihan kun äitienpäivä ja syntymäpäivä ei tekisi siitä joka vuosi erityisen, pikkuveljen tapaaminen ensimmäistä kertaa yhdistettynä linnanmäen visiittiin ylitti kaiken, mitä olisi voinut pyytää. Mun ja veljeni suhde ei ole ihan täysin ongelmaton (heh heh, niitä ongelmia vois olla hiukan vähemmänkin, kiitos vain) mutta se kaveri on muuttanut mun elämää isolta osalta, ja nimenomaan parempaan. Siksi se onkin mulle äärettömän rakas.

Tää oli siitä kumma vuosi, että kesä tuntui melkein valuvan sormien välistä, mitään erikoista ei tapahtunut, vaikkakin retkeiltiin paljon ja mä kiertelin muutenkin paljon kävellen, mutta oikeestaan kesä meni syksyä odottaessa (johtuen siitä että yhden nimeltä mainitsemattoman teinipojan piti tulla syyslomalla vierailemaan) ja bloggailessa. Mut se oli ihan kiva kesä, kerranki pysähdyin nauttimaan.

Elokuussa sattui muutama hauska juttu, oli taiteiden yö, kaveri kuvasi mulle katutaidetta maailmalta, ja siskon kanssa pidettiin peli-ilta. Ei niin kiva -juttu oli se, että työt alkoi, siis ei työnteko sinänsä mutta se kun jo koulusa tiesi että olen aivan väärällä allalla, hermot ei kestä leipomoduunia. No, itseasiassa olin siinä pakkaamishommassa aika hyvä ja se oli ihan kivaakin, ja sai hyvää palautetta, mutta kuten tiedätte niin myöhemminhän se homma kääntyi päälaelleen huonoin tuloksin, hyh.

Jos toukokuussa oli vuoden paras päivä niin syyskuun 15. oli sitten heti se toiseksi paras, eka oma tatuointi veljieni nimikirjaimilla ja paras-sisko -fiilis kun pääsin toteuttamaan veljeni unelman lentämisestä. Tai no, vielähän tuo lahjakortti tuolla laatikossa odottaa että se käytettäisi mutta onneksi on vielä syksyyn asti aikaakin!

Lokakuussa oli paljon ajatuksia ja suuri suru. Eipä siitä sen enempää.

Loppuvuosi, marras- ja joulukuu.
No, jaksan edelleen hihkua sitä että isänpäivä on nykyisin erilainen, täydellisempi.
Olen ollut paljon lasten kanssa, mun omien murujen.
Joulukuussa mun miehen avo-korkea loppui ja mä olen asiaan NIIN tyytyväinen, sillä siitä hullunmyllystä oli normaali elämä kaukana, kun toinen teki 10-12 tuntista päivää, joka ikinen päivä.
Jouluna syötiin, avattiin lahjoja, sain mm. oman läppärin, ihan sikehienot kengät ja lahjakortin boutique lou-lou:iin, kaikki ihania lahjoja ja varsinkin lahjakortin kanssa mulla on suuria vaikeuksia päättää, mitä ostaisin :D

Tulevasta vuodesta en osaa vielä paljon sanoa, mulla alkaa valmistautuminen graaffisen alan hakuun, tammikuussa lähdetään tukholmaan ja moikkaan isää siinä samalla, ja kaipa mulla on vielä ennen kesää se velipojan lennättäminenkin ajankohtaista, ehkä.
Vain taivas rajana, eiks vaan? :)

Elämäni aakkoset - N niinkuin Naiseus - NOT

Hahaa, olen vihdoin saanut oman koneen!

N oli tosi, tosi vaikea kirjain!

Mut sitten mä keksin.

Nuorena mä olin ihan hirvee TYTTÖ, en rehellisesti sanottuna lähtenyt roskista viemään jos en mielestäni näyttänyt ihmiseltä.
Pynttäytymiseen meni aamuisin ihan sikenä aikaa, ja se oli jokaaamuista, oli menoa tai ei. Kotonakin piti näyttää siedettävältä.

Mut se ei oikeastaan koskaan ole ollut mun juttu.
Mä oon vaan hirveen helppo lähteen täyttään yhteiskunnan odotuksia, kavereiden odotuksia, muiden naisten odotuksia.

Vielä leipurikoulussa joku totesi että olen luokan prinsessa, kun yllätysluokkakuvaus tuli, olin kutakuinkin ainoa, joka oli meikattuna ja pyntättynä.

Ajattelin hirveen pitkään etten ole normaali, jos en touhota ulkonäöstäni. Et mä en kelpaa.

Ainoa tilanne, jossa olen oikeasti ollut tyytyväinen pyntättynä ja tuntenut oloni mukavaksi, on tässä:

Juhlatilanteissa en koe asiaa rasittavaksi, arkielämässä kylläkin.

Mun mukavuusaste on tässä:

Enkä nyt väitä, että olisin 100% luonnonlapsi, mun meikkipussi on kohtuullisen kokoinen (tosin käytän sitä n. 3pv/kk), värjään tukkaani ja katon hiukan mitä pistän päälleni, ja jostain syystä pidän mekoista (farkkujen kanssa, hehehe).

Mutta pingottaminen ärsyttää.

Mua harmittaa nytkin ihan sikana, sillä tuo kuvassa näkyvä pipo kelluu jossain suomenlahdessa, ja se oli paras juttu ikinä, ei KOSKAAN huonoa tukkapäivää, vain hiusten kampaus sivulle ja pipo päähän. Farkut, t-paita tai neule, ja uloslähtiessään mun softshell takki ja puman laukku, skeitit jalkaan. PARHAUTTA.

Koskaan ei oo epämukava olo.

Mä en tykkää sen enempää korkokengistä kuin käsilaukuistakaan, ne on hankalia, ja aina tulee joko jalat tai kädet kipeiksi. Laukkua saa varsinkin rautatieasemalla pitää kaksin nyrkein kiinni, ja vielä tarkistaa että kaikki vetoketjut on suljettuna ja kaikki arvotavara laukussa mahdollisimman hankalasti pengottuna.

Vaan ei olkalaukussa.

Senku antaa olla mukana, laukku on niin syvä että omanki käden saa upottaa kyynärpäätä myöten ennenkuin sieltä jotakin saa, tarrakiinnitys pitää helkkarinmoista mekkalaa kun laukun avaa, laukku roikkuu mukana, kädet vapaina. Kiitos. Tilaa on niin paljon että kaupasta saa helposti roudata maitopurkit ja perunasäkit laukussa.

Kengät on hyvät sitten kun ne voi helposti potkaista jalkaan ja pois jalasta, kaikki nauhaviritykset ja korkeet varret saa mussa aikaan ahdistusta.

Ja mitä koruihin tulee, niin vaikka äidin mulle hankkima kalevala -ranneke ja isän antama kultasydän on mulle rakkaita, niin kuljen mieluummin värikkäissä, melkein lapsenomaisissa koruissa. Mun suosikit on legopalikan näköiset korvikseni, muovia ja kirkkaan pinkit, nam.

Ottaako joku mut vakavasti? Varmasti ei, mutta mä olen itse ihan hiton tyytyväinen.

Onko mussa naisellista puolta?

On, vähän. Äitiys on parhainta mitä naiseudessa voi olla.
En myöskään ole hyvä sähköduuneissa enkä minkään teknisten vempaimien kanssa.
Keittiössä olen haka, ja äiti sanoo että mulla on silmää kauneudelle.

Mun parhaat ystävät on aina olleet poikia.
Tai sellasia tyttöjä, jotka ei pingota.

Mulla on kutakuinkin yks kaveri, joka on kalssisen naisellinen, ja mekin heitetään yhdessä siitä hulvatonta läppää.

Mä en ole koskaan tuntenut kuuluvani siihen jengiin joiden suurin murhe päivässä on se, mitä pistää päällensä. Tai että edellisestä kampaamoreissusta on enemmän kuin neljä viikkoa.

En mä koe että ne ihmiset on tyhmiä, mutta mä koen että se on hurja määrä energiaa hukkaan.
Ajattelevia ihmisiä, hyviä ihmisiä, joissa on kykyjä.
Sen ajan ko pingottaa, vois käyttää moneen muuhunkin asiaan.

Tietty jotkut nauttii siitä, joillekkin se on SE juttu, jotkut haluaa olla prinsessoja.
Ja okei se käy, jokainen tyylillään ja jos se ei aiheuta mitään negatiivista, niin mikäs siinä sitten,

mut mulle naiseus on NOT.

Jos ei aikaisemmin päivity, niin hyvää joulua kaikille!

Joulu

Joulu on mulle vuoden kohokohta.

Ei, en kuulu niihin, jotka luukuttaa joululauluja lokakuusta, ihan siitä syystä että lempiruokaankin kyllästyy jos sitä syö joka päivä.

Joulu on kiva, joulu on lämmin.

Mutta joulu voi olla myös äärimmäisen hankala,
eteenkin jos on monta perhettä.

Mulla on neljä.

Mun äiti ja siskot,
Mun isä ja veljet,
mun oma perhe,
sekä mun mieheni perhe.

Se on melkoista kalenteripeliä.

Ensimmäiset neljä joulua me vietettiin miehen perheen luona.
Sitten oli äidin vuoro.
Seuraava meni taas miehen perheen luona.
Mun siskojen kanssa oon viettäny joulua viimeksi silloin, kun asuin äidin luona.
Isän ja poikien kanssa en ole viettänyt sitä koskaan.
Viimeiset kaksi joulua me ollaan oltu kotona keskenämme, omassa rauhassa.
Tänä jouluna mun äiti ja siskot tulee meille.
Ensi joulun olen isän kanssa.

Me käydään miehen kanssa joka joulun alla sama keskustelu. Missä ollaan, mitä tehdään.

Uudetvuodet mies on aina perheen kanssa, mulla ei uudenvuoden juhlinta kiinnosta vähääkään, joten mulle on ihan sama, mitä silloin tehdään, ja ollaanko yhdessä.

Joulu musta ois kuitenki kamala viettää ilman mun rakasta.


Ens jouluna mun täytyy kuitenkin varmaan tehdä kompromissi, ja jakaa perhe kahteen osaan.

Tänä vuonna on ollut paljon uteluita, tullaanko me nyt sitten sinne Hämeeseen.
Mä en halua mennä, ja onneksi me lyötiin tää joulu lukkoon jo viime vuonna, että se vietetään mun äidin kanssa.

Mä tykkään niistä ihmisistä paria poikkeusta lukuunottamatta, mutta mulla ei ole siellä koskaan tervetullut olo.
Musta on tympeää viettää joulu istuen sohvannurkassa small talkia vetäen, tietäen ettei yhtään tahdo olla siinä, ja ettei itse ole tervetullut.
Odottaen että kello on tarpeeksi paljon, jotta saataisiin se yksi joulu nyt hoidettua, mielessä jo seuraava vuosi.

Me ei vaan tulla toimeen.

Enkä mä ole jaksanut pitkään aikaa elää sillälailla, että yritän miellyttää muita.

Olen ollut paljon onnellisempi näin, kaukana, ilman jatkuvaa stressiä.
Meidän liitto on ollut onnellisempi, rehellisesti, riitoja tulee ehkä kolme kertaa vuoteen, kun ennen ne oli jokaviikkoisia.
Mä jaksan olla se äiti ja vaimo joka en ennen jaksanut olla.

Mut mä ymmärrän mun miestä.

Mä ymmärrän sen kaipuun niihin omiin lapsuusjouluihin,
oman perheen seuraan,
tuttuihin perinteisiin,
rakkaiden ympärille.

Mä ymmärrän myös ettei hänen perheensä pidä musta, enkä halua tehdä asioita hankalaksi, paitsi itselleni, myös heille, tuppautumalla seuraan johon mua ei kaivata.
Silloin ei ole kenelläkään kivaa, ei myöskään niillä.

Missä vaiheessa joulusta tuli perhevastuun juhla?

Tiedän perheitä, jossa nää keskustelut venyy riidoiksi asti, joka vuosi sama juttu.

Ja kun perheitä on enemmän kuin yksi, on myös hurjan hankala alkaa jakamaan 50-50.

Se menisi enemmänki 25-25-25-25.

Mutta onko joka neljäs joulu tarpeeksi kaikille?

Miten erottaa vastuu perheitä kohtaan omasta sydämestä ja omastatunnosta?

Mikä on oikein?

Mä en tiedä, mutta kai se tulee ajan kanssa.
Tänä jouluna mä kuitenkin vietän sen mun oman, täydellisen perhejoulun, kaikkien niiden kompromissien täydennykseksi.

Joulupyhät on käteviä, jospa mä saisin tän jaettua.

Koska en mä halua, et jouluna joku kaipaa perhettään, kuten mä olen neljänä jouluna peräkkäin tehnyt.

Se on kamalaa.

Eikä joulu saa olla kamala.

Sen pitää olla ihana.

Punainen, lämmin, tuoksuva ja rauhallinen.

Olet minulle tärkeä

Välittäminen on termi, jota moni viljelee.

Mutta kuinka moni välittää oikeasti, ja kuinka moni vain sanoo välittävänsä, jotta toinen pysyisi tyytyväisenä?

Mitä välittäminen merkitsee?

Mä pyrin siihen, etten kerro välittäväni toisesta esimerkiksi lohduttaakseni.

Kun mä sanon että mä välitän, mä oikeasti välitän.

Mutta mä tunnen myös ihmistyypin, jotka sanoo välittävänsä miellyttääkseen.
Saadakseen vältettyä hankaluuksia.
Saadakseen lisäaikaa tuottaa lisää pettymyksiä.

Mä en pidä sellaisesta käytöksestä.

Kun sä avaat sun sydämen jollekkin, sä avaat samalla itsesi, ajatuksesi.
Minuutesi.

Silloin sä luotat toiseen, siihen, et se toinen tahtoo sulle hyvää.

Välittäminen on hienoa, mutta siihen liittyy myös vastuuta.

Et sä voi sanoo, et välität, ja sitten olla saavuttamattomissa, sulkea silmät ja korvat.

Et sä voi kohdella sen jälkeen toista, kuin sulle olisi aivan sama, mitä se ihminen ajattelee, mitä se tuntee, mitä se odottaa, mitä sille tapahtuu.

Mulle kaksnaamasuus on aina ollut rikkeistä pahin.

Totuus on aina parempi kuin valhe.

Välinpitämättömyys rehellisesti on paljon parempi kuin valehdeltu välittäminen.

Mut näitä ihmisiä on, näitä, jotka lepertelee ummet ja lammet ja yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista, mutta seläntakana nauraa porukassa, sulkee luurin heti kun toinen soittaa tai ei pidä lupauksiaan, koska ne oli alunperinkin tyhjiä, jotka on lausuttu miellyttääkseen.

Sellaset ihmiset ei ajattele toisen tunteita, ihmiset on niille leluja. Ei ajattele sitä toista, joka odottaa, joka on siinä, joka kärsivällisesti luottaa ja anteeksi antaa.

Joka miettii illan pimetessä, mitä toiselle kuuluu, onko kaikki hyvin, onko jotain sattunut. Joka kerta toisensa jälkeen herää miettimään, välittämään.

Pahinta valehdellussa välittämisessä on se, että se ihminen, joka on avannut sydämensä, muuttuu ajan saatossa samanlaiseksi. Kiveksi. Rakentaa suunnattomat muurit ympärilleen ja istuu siellä sykkyrässä, vannoo ettei koskaan enää päästä ketään lähelleen.

Se ihminen tulee loppuelämänsä kostamaan sen pettymyksen muille ihmisille. Hyville ihmisille, jotka oikeasti välittäisi. Ei päästä ketään sisään, koska haluaa pitää kiinni siitä viimeisestä rippeestä, mikä itsestä on jäljellä. Itsekunnioituksesta.

Kaikista ei tarvitse tykätä, eikä kaikkien kanssa voi tulla toimeen, mutta ei kukaan sitä ole pyytänytkään. Mutta sen kerran kun sanot, että välität, pidä huoli että välität rehellisesti, vilpittömästi. Pidä huoli että se toinen tietää että välität.

Tässä maailmassa on liikaa tyhjiä ihmisiä. Niitä, joilta on viety kaikki muu, paitsi se pieni ripe minuudesta, josta ne pitää kynsin hampain kiinni. Niitä, jotka kärsivällisesti odotti ja luotti, kunnes tajusivat että se toinen olikin vain tyhjiä puheita, yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista, muttei mitään pysyvää.

Niitä joille on ihan sama, kuka on ympärillä, niitä, jotka on oman pään sisällä ihan yksin.
Koska ne ei uskalla enää avata sydäntään edes hyville ihmisille.

Joulu on hyvä ajankohta ryhdistäytyä ja kertoa, että olet mulle tärkeä. Toivottavasti mahdollisimman moni tekee niin.