Mä olen viimeaikoina miettinyt paljon sitä, miten ihmisillä on tarve pärjätä yksin.
Mä en ihan ymmärrä sitä, vaikka oon ittekki taistellut omat taisteluni yksin. Eikä niitä taisteluita lasketa ihan yhden käden sormilla.
Onhan tää yhteiskunta tosi mätä, ei täällä viitsi tunnusta et nyt on paha mieli.
On sormellaosoittelijoita ja sitten iso kasa niitä jotka toteaa että eihän tuo ole murhe, ihmisillä on oikeitakin ongelmia. Siinä ei oikeastaan ole väliä, onko kyseinen murhe se että tipahti yöllä sängystä vai että ei oo ystäviä, jonkun mielestä se on aina liian pieni murhe.
Lisäksi ihmiset on aika pinnallisia.
Tiedetään kyllä mitä tuksu teki viime viikonloppuna baarissa, mutta ei tiietä sitä kun oma ystävä itki ittensä uneen toissayönä.
Kun ei viitsitä puhua, eikä kysyä.
Mulla on aina välillä sellanen olo et oon yksin, vaikken olekkaan.
Sellanen ettei kukaan oikeastaan tajua.
Oon kuvitellut aina et oon itte vaan niin erilainen, niin omituinen, mut oon alkanu ajatteleen et ehkä niitä ihmisiä on, ehk harvassa, mut on, mutta kukaan ei kehtaa tunnustaa.
Kukaan ei puhu.
Sit kun ihmisillä on kauhee tarve päteä.
Et jos joku nyt sattuu kertoon omista tunteistaan niin sitten kerrotaan kauheesti omia mielipiteitä siihen, vaikkei niitä oo kysytty.
Mulla on yhden mun kaverin kanssa hyvä suhde mitä tulee asioiden jakamiseen. Me koitetaan aina ymmärtää sitä toista, asiaa toisen näkökulmasta, ei kehoteta ajattelemaan samalla tavalla ko joku muu sen ajattelisi.
Musta on kauheen ihanaa kun joku sanoo mun paatokselle, olkoonkin se vaikka omastaki mielestäni kuin typerältä tahansa, et "Niin. Joskus tuntuu tolta.".
Se et ymmärtää sen miten toinen tuntee, vaikkei itte näkiskään asiaa täysin samalla tavalla, se on suuri lohtu, kenelle tahansa, ei vaan mulle.
Ja pahinta mitä mun mielestä kuuntelija voi tehdä, on sanoa toiselle, epäsuoraan tai suoraan, et se ajattelee väärin. Tai et sen tunteet on vääriä.
Siitä tulee sellanen olo, et "no anteeks nyt et tuntuu tältä".
Mä uskon et kukaan meistä ei olis koskaan surullinen jos saatais itte päättää, oltais aina iloisia.
Mua surettaa myös ihmisten välinpitämättömyys. Se ettei kysytä, mitä sulle kuuluu?.
Sit musta on kans harmi ettei useammin kysytä, onko kaikki hyvin.
Ite olen ainakin huomannu että jos joku kysyy "Mitä kuuluu", niin siihen on helpompi vastata hyvää vaikka kuuluis huonoa, kuin jos ihminen kysyy, et onko kaikki hyvin.
Mä oon miettinyt miksi vastataan "hyvää" kun kuuluu huonoa. Onko se tapa? Eikö ole kohteliasta sanoa "Kiitos kun kysyit, nyt on vähän paha olla."? Vai onko joku joskus sanonut, että huonoa, ja sitten huomannu ettei sitä kysyjää oikeastaan kiinnostanutkaan, ja sitten on jäänyt päälle et aina vaan vastataan et hyvää kuuluu.
Musta sellanen small talk ystävien kesken on kamalaa. Ei sitä kaupan tädille varmasti vuodata asioitaan, mut mä olen huomannut et ittekki vastaan monesti YSTÄVILLENI et hyvää, vaikka olisin just itkeny kaks tuntia. Jopa perheelleni.
Mä kävin mun kaverin kanssa kaupoilla pari viikkoa sitten, ja sit melko lopussa rupesin kertoon miltä musta tuntuu yksi asia joka on ärsyttänyt suunnattomasti. Mä puhuin nopeasti ja kiihtyneenä enkä antanut sille kaverille suunvuoroa ennenkuin olin saanut pahimmat höyryt pois. Sit juteltiin siitä hetki.
Sit mä menin kotiin ja hymyilin bussissa.
Mulla oli kevyempi olla ja mulla oli sellanen olo etten ookkaan yksin.
Et joku välitti siitä miltä musta tuntuu.
Se oli kauheen hienoa ja nostin sen kaverinki samantien ennestään korkeasta asemastaan vieläkin korkeammalle mielessäni. Mulle tuli sellanen olo et se on yksi parhaista, se anto mun puhua ja puhua kunnes musta ittestä tuntu et mä oon puhunut tarpeeksi, eikä missään kohtaa kyseenalaistanut mun tunteita.
Mä koitan myös itse olla muita kohtaan yhtä hyvä ystävä.
Ja lopettaa osoittelun, jos oon sitä tehnyt.
Mä toivon et ihmiset ei yrittäis aina vaan pärjätä yksin.
Tiedän mistä se tulee, on ajatuksia joiden mukaan ei sais vaivata toisia, eikä pitää meteliä ittestään. Ei sais russuttaa ko asiat on kuitenki hyvin kun vertaa muualle.
Eikä kukaan kuitenkaan ymmärrä.
Mut saattaa olla et se toinen osapuoli ei vaan uskalla kysyä, vaikka välittääki.
Tai ei osaa epäillä et on jotain, kun toinen hymyilee ja vastaa et hyvää kuuluu.
Eikä se varmaan tunne sitä rasittavaksi.
Tähän pätee ehk sama mikä pätee siihen kun menee ulos ja tuntuu et kaikki tuijottaa ja arvostelee, mut unohtaa miettiä sitä ettei itsekkään tuijota tai arvostele.
Itestä tuntuu et vaivaa, mut jos asia olis toisinpäin, niin ei tuntis oloaan yhtään "vaivatuksi".
Mä voin astua ekana esiin.
Mä oon tänään ollut surullinen ja oon itkenyt.
Oon myös ollut vihainen ja tuntenut et maailmassa ei mee nallekarkit tasan, ei ees lähelle.
Mä oon myös nauranut ja hymyillyt, on ollut hauskaakin.
Mulle kuuluu hyvää, ja mulle kuuluu huonoa.
Entä sä, onko sulla kaikki hyvin? Mitä sulle kuuluu?
0 kommenttia:
Lähetä kommentti