from25022011to25022012

Siitä on nyt vuosi, kun kirjoitin mun pikkuveljelle ensimmäisen kerran.
Se vuosi on muuttanut mua ja mun elämää, hyvässä ja pahassa.
Elämäni parhain ja pahin vuosi, yhtäaikaa.

Mä olen tietoisesti puhunut tästä blogin puolella, ja muutenkin ihmisille -paria poikkeusta lukuunottamatta- tosi vähän. Se on ollut mun yksityinen juttu, jotain jota on voinut pitää oman sielunsa perimmäisissä nurkissa, turvassa. Mun oma pieni onneni.

Monet asiat on menneet paljon paremmin kuin mä olisin koskaan uskaltanut uneksiakkaan -ja niihin kuuluu ehdottomasti molemminpuolinen, ehdoton luottamus. Sitä en olisi osannut odottaa edes itseltäni. Monet asiat on sellaisia, joihin mä olen pettynyt, kuten se että mä olen saanut viettää vain reilun vuorokauden veljeni kanssa -sitä odotin enemmän, mutta matka toisensa jälkeen peruuntui meistä riippumattomista syistä ja tilanne on tää, en mä enää voi kelata tätä vuotta taaksepäinkään. Me tavataan taas (ehkä) heinäkuussa.

Ikävä on jotain, johon mä en totu millään.
Oon yrittänyt haudata sen lukemattomia kertoja, kieltää sen ja ollut sitä kohtaan välinpitämätön, mutta mikään ei ole auttanut.
Oon verrannut sitä kaikkiin muihin kaipauksiin, sanonut itselleni että oonko nyt vähän lapsellinen ja typerä, oonko vähän hölmö, koittanu vähätellä itseäni ja tunteitani, mutta tosiasia on, että ei tää oo verrattavissa, koska mä en kaipaa pelkästään ihmistä, mä kaipaan kaikkea mitä meillä olis voinu olla, ja odotan HYVIN kärsimättömänä sitä mitä voitais olla.
Samalla mä pelkään vähän väliä et mä herään ja se ei ookkaan mun elämässä.
Et se katoaa taas.

Mulle sisarukset on tärkeitä.
Kaikki neljä.

Mun elämänkatsomus on sellanen, et vanhemmat lähtee ennen meitä, ja lapset jää tänne, kun me ollaan menty. Elämä jaetaan yleensä puolison, ystävien ja sisarusten kanssa.
Ja noista kolmesta kaikkein pysyvin, kestävin ihmissuhde on sisaruus.

Mua kalvaa jokainen pikkuasia, mitä mä en veljestäni tiedä.
Mua kalvaa se, et mun siskoista mä voin mainita sata ja yks asiaa tältä seisomalta, helposti, mut mun pikkuveljestä noita asioita on vain muutama.
Mä olen miettinyt usein tän vuoden aikana, miten suunnaton siunaus on se, että voi istua yhdessä josaain, ja jutella, nauraa, heittää tyhmää läppää..
jopa kasvokkain riitely tuntuu nykyisin musta suurelta onnelta, jonka olen siskojeni kanssa saanut.
Se on kaikki, mitä mä toivoisin, mutta kaikki, jota en ole saanut tehdä pikkuveljen kanssa.

Silti en kiistä etteikö kulunut vuosi olisi jollain katkeransuloisella tavalla onnellisin vuosi elämästäni.
Joskus harvoin pystyn ajattelemaan että pääasia, että löytyi, kaikki sen jälkeen, jokainen pikkujuttukin, on plussaa, enemmän kuin mulla ennen oli.
Lisäksi mä oon elossa.
Ihan eri tavalla kuin ennen.

Mä olen aina pitänyt itseäni hiukan kummallisena.
Kaikki "aikuiset" varmaan sanoisivat että mä olen tietyllä tavalla lapsellinen.
Itseasiassa mun mies leikillään kutsuu mua teiniksi.
Oon varmaan naispuolinen peter pan, en koskaan kasva täysin aikuiseksi.

Mä yritän elää elämäni siten, ettei sitten lopussa tarvis sanoa, että hoidin homman väärällä tavalla.
Mä uskallan unelmoida.
Mä uskallan kyseenalaistaa sen mielikuvan, joka ihmisillä on toisistaan.
Mä oon ikuinen seikkailija.
Heittäytyjä tavallani, en ehkä mikään extreme-ihminen, mut jos saan päähäni tehdä jotain, yleensä kans teen sen sen kummempia miettimättä.
Mulle sellaiset asiat kuin vapaus, rakkaus, luottamus, ystävyys ja kumppanuus tulee paljon ennen maallisia asioita.
Mä en todellakaan ole koskaan halunnut punaista tupaa ja perunamaata, volvoa ja sunnuntaipäivällisiä.

Ja tärkeintä, musta ihmiselle pitäis antaa vapaus elää (lain puitteissa tietenkin) just niinkuin haluaa elämänsä elää.

Mun hullutukset menee aina kaikilta kavereilta ja muilta yli.
Mä eroan kavereistani ja piireistäni heti pukeutumisesta alkaen, ja ajatustasolla oon vielä enemmän eri paria.

Mä oon ollut omituisuuteni kanssa aina tosi yksin.
Tuun kyllä toimeen erilaisten ihmisten kanssa,
oon naimisissa erilaisen ihmisen kanssa ja rakastan tuota ukkoani koko sydämelläni.

Mut kuulkaas, on AIVAN eri asia, kun paljastaa jonku ajatuksen jota yleensä ihmiset pitää hölmönä, ja saada takasin "omg just like me".
Haha, muistan vieläkin sen järkytyksen kun tää tapahtui ekan kerran.
Hämmentävää.

Mä oon miettinyt paljon sitä mahdollisuutta, et pikkuvelikin vakavoituu ja aikuistuu, kuten kaikki muutkin, ja jään taas ajatuksieni kanssa yksin, mut tällä hetkellä mä en moisesta pikku mahdollisuudesta jaksa välittää. Ehkä se, et mä oon tällanen, kannustaa sitäkin pitämään kiinni erittäin terveellisestä ajatusmaailmastaan.

Välillä oon ottanu kauheet paineet meidän seitsemän vuoden ikäerosta.
"Apua mun pitäis olla esimerkki ja isosisko, vastuullinen ja järkevä ja etäinen -ellei mua tarvita."
Mut oon aika nopeasti luopunut siitä.
Mä en nosta itseäni yläpuolelle, en katso pikkuveljeäni alentavasti "voi kun se on niin pieni eikä ymmärrä maailmasta mitään". Mä piirsin viivan jolla me molemmat seisotaan, ei ole vuosia eikä kasvua siinä välissä, ei mitään maagista "mä oon nyt aikuinen ja sä katot mua ylöspäin" -rajaa, ei epätasa-arvoa. Mä pystyn purkamaan asioita sille, se pystyy purkamaan asioita mulle, ja me seisotaan siinä toistemme tukena, sillä samalla viivalla.

Musta on hienoa, miten tollaset asiat on vaikuttanu.
Mä olen alkanut kuuntelemaan itseäni, toiveitani, ajatuksiani.
Mä olen pikkuhiljaa alkanut sisäistämään ettei mun ajatusmaailma ole outo, tai lapsellinen, vaan itseasiassa mä näen maailmassa jotain, mitä maineen ja vaurauden perässä juoksevat ihmiset ei näe.
Mä olen uskaltanut murtaa sen muurin jonka äitiys ja aviossa eläminen automaattisesti luo ihmisen ympärille, murtaa ne ennakkokäistykset ja odotukset. Mä olen ennenkaikkea mä, ja tollaset asiat, ne on osa mua. Mut ei kaikki. Mä olen silti ihminen, mulla on unelmia ja päämääriä, mulla on uskoa, toivoa ja tahtoa ja se on ihan helkkarin hienoa.
Mä toimin ensimmäistä kertaa varmaan kahdeksaan vuoteen, niinkuin mä itse haluan.
Teen omaa onneani, enkä kysele keltään, onks se niiden mielestä oikein.
Mä olen kieltäytynyt menemästä muottiin.
Mä olen ottanut vapauden päättää omasta elämästäni.

En olis koskaan ennen uskaltanut.

Mun veli pääsee vielä toistamiseen leiman aiheeksi, viimeistään ensi syksynä.
Mun ekan leiman tarina on siinä, et mä en koskaan enää halua hukata mun veljiä.
Et ne on mulla aina mukana, aivan sama mihin maailma meidät vie.
Et ne on aina siinä, lujasti lukossa.

Mut mun toinen leima tulee kuvaamaan sitä, minkä muutoksen tää kaikki on mussa saanut aikaan. Sitä, kuinka paljon valoa mun elämään on tullut, ja kuinka se on herättänyt mut hyvin pitkästä talviunesta.

Mä odotan seuraavalta vuodelta...tasapainoa.
Et tää ei olis enää niin paljoa sitä pimeyttä ja valoa sekasin, vaan sellasta, et se tuntuu kokoajan hyvältä. Niinku kevät.
Lisäksi mä toivon aikaa.
Aika on mulle tällä hetkellä arvokkain käsite maailmassa.
Mulle on ihan sama, mikä se ajan käsite on, kunhan sitä on.
Mä toivon muistoja.

Mua lohduttaa edes se ajatus, et nää toiveet on yhteisiä.
Ja se että tuleva vuosi tuo mukanaan myös veljen täysi-ikäisyyden.
Sitten ei tarvii kysyä kuin meiltä vaan.
Sitäki mä odotan.
Et kerranki se valta päättää on yksin meidän.
Niinkuin sen olisi aina pitänyt olla.
Niinkuin normaaleilla sisaruksilla on.

Se on onnellinen ajatus.

****

What a year!